"Mitähän sä vielä kantaa voit? Korkealla kun näin sä soit. Ei mitään tuu niin painavaa, et se sinut musertaa. Kaunis pieni ihminen. Sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan."
Taas, bloggaamaan ryhdyn, koska viimeisestä postauksesta on jo aikaa. Mulla ei oo tänäänkään mitään kerrottavaa - musta tuntuu että kohta tän blogin loppu lähestyy: okei, ei jos mä jaksan kirjottaa, ja mä teen jotain kivaa josta kirjoittaa. :D Nyt sellaista ei oo, mut oli jotain pakko laittaa.
"Keskellä, ihmettä, sen tajuu vasta jälkeenpäin. Päivät aavistaa jo sen. Yksin täytyy jokaisen, polku mennä pimeään, että pystyy elämään. Kaunis pieni ihminen. Sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan."
Me kuunneltiin tää laulu musan tunnilla, ja se pisti miettimään. Mä en oo pitäny itteeni nättinä, tai kauniina, enkä sopivan painoisena, vaikka äitikin sanoo et mä oon juuri hyvän painoinen, mut siltä ei tunnu. Jossain mä kyllä tiiän sen, ja kun mä kuulin tän biisin, nii silloin mä älysin, et mä oon ainutlaatuinen, kuten siinä lauletaan. Mä rupesin sen jälkeen olee hieman ylpeempi ittestäni, ja minkälainen mä oon. Mä en sano, et oisin täydellinen - silleen mä en voi sanoa. Vaikka sanotaan, et kaikki on täydellisiä, mutta jotkut sanoo, ettei kukaan oo täydellinen. Mä pidän muita täydellisinä, itteeni en. Ehkä mä joskus opin, mut mä toivon, et kuuntelisitte tän biisin youtubesta, jos teitä masennuttaa, tai jos teillä on hirvee olo. Johanna Kurkelan biisi "Ainutlaatuinen", jos haluutte kuulla.
"Sä saatat selvitä. Vähin vammoin matkalla. Ystäväsi huolehtii, kun askelees on hatarat. Elämässä pitää kii, jos sen päältä putoat. Kaunis pieni ihminen. Sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Sä olet ainutlaatuinen, mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan."
Hei hei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti